Oma tutkimusmatkani tamperelaisuuteen alkoi 53 vuotta takaperin keskussairaalan paljasjalkaisten osastolta. Ja vaikka rakkaat vanhempani ovat lähtöisin Keski-Suomesta ja Savosta, tuli äidinkielekseni Tampereen murre. Sitä minulla on vuosikymmenten aikana ollut kunnia sekä puhua että suomen kielen opettajan työssäni hiukan myös opettaa.
On aina hieno hetki, kun saan suomen alkeiskurssilla kertoa yliopistomme uusille kansainvälisille opiskelijoille, että Tampereella tervehditään Moro tai Morjens – kunnon ärrän kera. Näin voin johdattaa heidät heti yhdelle tamperelaisuuden ydinalueelle.
Tamperelaisena olemisessa minulle onkin kenties tärkeintä juuri tämä murre, Tampereen kieli. Nautin siitä, miten diftongit avartuvat ( tuo tietyö–> tua tiätyä ), r-äänne korvaa d:n ( vedessä–> veressä ), l-äänne liudentuu eli pehmenee vaikkapa sanassa kallis tai sen tyyppiset verbimuodot kuin menemään ja tulemaan lyhenevät muodoiksi meneen ja tuleen.
Hyvän esimerkin näistä perinteisistä tamperelaisista kielenpiirteistä tarjoaa lause Lähretään halliin kiakkoo kattoon. Ai niin, mutta eihän nykyisin enää mennäkään kiekkohalliin vaan Nokia-areenalle…
Kotimurteen merkityksen tajuaa kenties parhaiten, jos on poissa sen ääreltä. Koin tämän itse reilut 20 vuotta sitten, kun työskentelin suomen kielen ja kulttuurin opettajana Yhdysvalloissa, University of Oregonissa.
Partioystäväni olivat lähettäneet minulle joululahjaksi tampereenkielisen Aku Ankka ‑albumin, nimeltään Kyä viksup päriää. Joulukuussa 2001 istuin sitten amerikkalaisessa yöjunassa ja ahmin tuota hykerryttävän hauskaa mestariteosta.
Oli mahtavaa lukea omaa kotikieltään kaukana kotoa; hekottelin siinä ääneen melkein tikahtuakseni. Ja jos joku paikallinen asukki olisi tullut ihmetellen kysymään ”What on earth are you reading?”, niin miten olisinkaan voinut vastata hänelle. Ei Tampereen murretta pysty kääntämään englanniksi!
Meistä kukin löytää oman tamperelaisuutensa eri asiasta – oli se sitten kieli, Nässy, saunakulttuuri, mustamakkara, jääkiekko, ratikka, kanansiivet, munkki, manserock tai vaikka rievä. Tärkeintä on, että tämä ikioma tamperelaisuuden ydin saa aikaan lämpimän läikähdyksen sydämessä.
Sellaisen, jota jo pienenä Pispan koulun musiikkiluokkalaisena laulamani kertosäe kuvaa:
Tampere, Tampere, tahdon laulaa sulle,
kun kotikaupunki kallis olet mulle.
Järvet ja harjut ja laulu Tammerkosken
hehkumaan saa sydämen ja posken!
( Kotikaupunkini Tampere, säv. Olli Vehkavaara, san. Margit Kalmanlehto)
Kirjoittaja on suomen kielen yliopisto-opettaja ja paljasjalkainen Tampereen likka.