Tuottavuus pelastaa hyvinvointivaltion, verojen nosto ei, kirjoittaa Kalle Kiili.
Tiivistelmä on tekoälyn tekemä ja ihmisen tarkistama.
Tuottavuus pelastaa hyvinvointivaltion, verojen nosto ei, kirjoittaa Kalle Kiili.
Palveluiden tehokkuuden parantaminen vaatii ymmärrystä ja kokonaisvaltaista johtamista.
Jatkuva kehittäminen edistää sekä palveluiden laatua että työhyvinvointia.
Verojen nostaminen ei ratkaise ongelmia, vaan tuottavuuden parantaminen on kestävä ratkaisu, Kiili kirjoittaa.
Suomessa hyvinvointialueiden palveluihin käytetään vuosittain yli 26 miljardia euroa. Helsinki pois lukien noin 5400 euroa asukasta kohti. Pirkanmaalla budjetti on 2,6 miljardia euroa eli noin 4900 euroa per asukas. Tampereen kaupungin vuosimenot ovat puolestaan reilu miljardi, noin 4200 euroa jokaista tamperelaista kohti. Rahaa on, mutta onko riittävästi lakien ja tarpeiden mukaisten palveluiden toteuttamiseen?
Usein vastakkain asetetaan verojen korotus ja palveluiden leikkaukset. Molempia keinoja voidaan käyttää vain rajallisesti. Kolmas tie, toiminnan jatkuva kehittäminen, unohtuu. Vaikka emme usein edes tiedä, paljonko resursseja eri palveluihin käytetään. Mitä maksaa esimerkiksi nyrjähtänyt nilkka tai rakennuslupa – ja ollaanko nyt optimitasolla? Tehokkuuden parantaminen edellyttää ymmärrystä siitä, mitä arvoa jokainen veroeuro tuottaa heti ja pitkällä aikavälillä. Palveluiden vaikuttavuuden arvioinnissa tulee huomioida myös asiakkaan kokemus sekä eri palvelujen yhteisvaikutus. On siis johdettava toimintaa kokonaisuutena ja päästävä irti osaoptimoinneista. Kiinnitettävä huomiota enemmän siihen, miten asioita tehdään.
Tuottavuuden tavoitteellinen nostaminen edellyttää yhteistä sitoutumista ja pitkäjänteistä työtä. Se on kuitenkin ainoa kestävä ratkaisu, jos haluamme turvata laadukkaat julkiset palvelut – sekä työntekijöiden ansiokehityksen. Jatkuvan parantamisen kulttuuri edistää myös työhyvinvointia antamalla työntekijöille paremmat mahdollisuudet vaikuttaa omaan työhönsä. Kunhan muistamme Taiichi Ohnon viisauden: ”Emme yritä juosta nopeammin, vaan päätämme kävellä lyhyemmän matkan.”
Konkretisoin tuoreella esimerkillä: Läheiseni kävi terveydenhoidossa urheiluhaaverin vuoksi. Digiklinikalla ilmoitettu vastaanottoaika oli 30 minuuttia myöhemmin kuin lääkärin varaus. Lääkäri tutki lopulta reilusti myöhässä ja lähetti kuvattavaksi, vaikka varausta tehtäessä tuotiin esiin, että yksi lääkäri paikan päällä oli jo tilanteen todennut ja neuvonut röntgeniin. Kuvausta ennen hoitaja sitoi jalan huolellisesti. Kuvauksen jälkeen uusi lääkäri välittömästi poisti siteen katsoakseen hänkin. Tämän jälkeen kukaan ei enää ehtinyt sitoa jalkaa, mistä olisi ollut potilaalle apua. Henkilökunnalla oli kiire. Todellista arvoa syntyi tässä tapauksessa ainoastaan kuvauksesta ja sen analysoinnista. Kalliista asiantuntijatyöstä, jota teki neljä hoitajaa ja kaksi lääkäriä, valtaosa oli puhdasta hukkaa ja kiire johtui heikosta toiminnan johtamisesta. Leikataanko siis johdosta ja lisätään käsipareja toimintaan?
Myös työllisyyspalveluiden tehokkuus on ratkaisevaa hyvinvointivaltion säilymisen kannalta. Tampereella on tällä hetkellä yli 18 000 työtöntä työnhakijaa, mikä on iso haaste paitsi yksilöille myös kaupungin taloudelle. Aidosti vaikuttavat työllisyystoimet olisivat parasta sosiaaliturvaa sekä julkisen talouden hoitoa.
Esitänkin, että jatkuvan kehittämisen periaate sisällytetään pysyvästi julkisen sektorin budjettiprosesseihin. Jokaisella organisaation tasolla on säännöllisesti arvioitava, missä toiminnan tuottavuutta voidaan parhaiten parantaa ja miten se käytännössä tehdään. Tilinpäätöksessä puolestaan arvioidaan saavutetut tulokset ja opit.
Verojen nostaminen ei ratkaise ongelmia, vaan ainoastaan siirtää tuottavuuskehityksen tarvetta tulevaisuuteen.
Kalle Kiili
Tampere